Osa 1: Kulttuurihäiriköiden keinot

Minulla on ollut tulilla blogiteksti kulttuurihäiriköiden keinoista ja häirinnästä opetusaiheena.

Nyt osassa 1 avaan kulttuurihäirinnän ydinasioita, taustaa ja esimerkkejä, joista kertoisin työpajassakin. Ja kuvia! Tunnilla voi kertoa kulttuurihäirinnästä ilmiönä, visuaalit antavat lihaa luiden ympärille ja vaikeusasteen voi miettiä kohderyhmän mukaan. Aihe on laaja ja hitaasti sulateltava, lisäksi bloggaus ja opetus vaativat tiukkaa tiivistämistä. Kannattaa tutustua teksteihini ja niiden linkkeihin.

Maantieteen lisäksi yksi tietämykseni osa on culture jamming – mieltä kutkuttava kansainvälinen ilmiö, jossa kansalaiset, taiteilijat ja aktivistit tarttuvat ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin taiteellisen viestinnän keinoin. Ilmiö leviää erityisesti sosiaalisen median voimin. Englanniksi käytetään toisinaan myös termejä myös culture activism ja artistic activism, suomeksi puhutaan kulttuurihäirinnästä tai -aktivimista. Termi culture jamming on johdettu sanasta radio jamming. Sodankäyntiaseena toimivan radiosignaalihäirinnän sijaan häiritään kulttuuria – tähän kuuluu esim. kulutuskeskeisyyden, yhdensuuntaisen kaupallisen mediaviestinnän, yritysvallan ja arkisen katukuvan häirintä. Kulutustuotteista kiinnostuneena maantieteilijänä näen kulttuurimme osana myös sen, ettemme tiedä tuotteidemme alkuperästä ja että maailman muuttaminen tuntuu vaikealta. Kulttuuriaktivismi voi parhaimmillaan ravisuttaa rakenteita ja inspiroida kekseliäisyydellä, tekee sitä sitten anonyymisti tai nimellä, galleriassa tai kadulla, laillisesti tai laittomasti. Erikoistumisestani huolimatta en ihannoi antikapitalismia, kannusta anarkismiin tai hyökkää kaikkia suuryrityksiä vastaan (kysymyksellä on näpäyttänyt pari sivaria ja yritysjohtajaa). Joitain normeja, ihmisoikeusselkkauksia, lakeja ja osteluhimoja sopii kuitenkin kritisoida. Mutta kuka kritisoi ja miten?

Kriittisiä tempauksia kaduille, mediaan ja mieliin

Jo 1960-luvulla situationistit-ryhmä haastoi kuvien ja massamedian hallinnoimaa yhteiskuntaa detournementin ja dériven kautta. Nämä keinot tarkoittivat mm. mediatekstien merkitysten muuttamista siirtämällä niiden viesti uuteen kontekstiin sekä arkisen kaupunkitilan kokemista uusin tavoin. 2000-luvulla ilmiö on laaja, kansainvälinen ja hajanainen. Mitä kulttuurihäirintä on käytännössä? Kaupungissa vuoropuheluun painostetaan mm. poliittisen graffitin ja vastamainosten avulla, kiinnostava piikki lihassa ovat myös kriittiset dokumentit ja parodiavideot. Kesällä Jari Tamminen julkaisi häiriköistä ensimmäisen suomalaisen tietokirjan, joka antaa konkreettisia esimerkkejä mm. tuotetärvelyistä ja brändiparodiasta sekä performanssista bisnesmaailmassa ja julkisessa tilassa. Tunnettuja häiriköintejä ovat mm. Banksyn katutaide, the Yes Men -ryhmän verkkosivuväärennökset ja tempaukset, Reverend Billyn kulutusvastainen gospelsaarna sekä Adbusters-kollektiivin vastamainokset.

BanksyBilly
Banksy ja Billy Talen ottavat kantaa kulutusteemoihin, mutta viestivät eri keinoin

Yksi omista suosikeista on blogini taustakuvassakin piilotteleva Space Invader. Taiteilija ottaa Pariisin kaupunkitilaa haltuun tekemällä vanhasta pelistä matkittuja avaruushahmoja mosaiikkina. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sympaattiset karakterit ovat vallanneet avaruuden sijaan tilaa mainoksilta… ja laukaisseet voimakkaan keskustelun kaupungin ulkonäöstä, kaupunkilaisten viestintämahdollisuuksista ja katutaiteen nollatoleranssissa.

Space Invader 1 Space Invader 2 Space Invader pelinä ja taiteena

Vaikka häirikköskene on tunnetumpi ulkomailla, Suomessa on tehty mm. katutaidetta ja parodiavideoita. Huomioita ovat saaneet esim. Sampsan katutaide, Voima-lehden vastamainokset, Jani Leinosen Ronald McDonald -kaappaus sekä taiteilijatyöt, kuten Harro Koskisen Smell ja Elissa Erikssonin Haluan nähdä muutakin. Eettisen kaupan puolesta ry:ssä toimiessa on ollut hauska kuulla, miten järjestö on käyttänyt menetelmiä hyväkseen. Kiinnostavia ovat ainakin vaatekampanjavideo ja flash mob -kaatumistempaus.

Ronald Haluan nähdä muutakinSmellLeinonen, Eriksson ja Koskinen koettelemassa yritysten ja kulttuurin rajoja

Häiriköt-kirjan alkusanoissa politiikantutkija Tuija Lattunen kuvaa kulttuurihäirintää artivismiksi: aktivismiksi, joka ammentaa taiteesta. Häiriköiden toiminta ja teokset johdattavat katsojan kuvittelemaan identiteettejä, kaupunkitilaa, mediaa ja vallitsevia normeja uudelleen. Kulttuurihäirintä on usein provokaatio muutoksen vaatimiseksi, mutta harvoin täysin selkeä poliittinen argumentti tai kehitysratkaisu. Jotkut kritisoivat leikitteleviä, yleisön tulkintoihin ja anonymiteettiin nojautuvia häiriköitä ratkaisujen puutteesta ja vaikeaselkoisuudesta. Kansalaisten täytyy kuitenkin saada osallistua julkiseen keskusteluun monin tavoin, myös parodian kautta ja ilman rahaa tai asennusvalmista lakiehdotusta. Kaikki eivät myöskään voi ja halua olla yritysjohtajia, jotka voivat vaikuttaa esim. yritysvastuusta huolehtimiseen sisältä käsin.

Maaliskuussa Kirjoitan Voimassa työskentelevän Tammisen haastattelun, lue sitä ennen blogi Kupolissa järjestetystä kulttuurihäirintäpaneelista ja Elissan työstä!

Voiko häirintä vaikuttaa kuluttajiin, yrityksiin ja politiikkaan?

Itseäni kiehtoo myös, miten kuluttajiin, yrityksiin ja politiikkaan voi vaikuttaa liittämällä aktivismiin kriittiset kulutustuotetarinat. Aikaisemmassa blogitekstissäni kerroin kännykkätuotantoon liittyvistä iPhone 4cf:sta ja Phone Story:sta, jotka aktivoivat kansalaisia. Järjestöaktivismista ja ympäristökysymyksistä mielenkiintoinen tapaus on Greenpeace, erityisesti Mattel-kampanja ja Neste Spoil-sivusto.

Barbie-nukkeja valmistava Mattel käytti lelupakkauksiinsa Asian Pulp and Paper (APP) -firman materiaa, jonka tuotannossa on kaadettu indonesialaista sademetsää ja kavennettu tiikereiden elinaluetta huolestuttavasti. Tuoteketju ja alihankinta kantautuvat kuitenkin harvoin kuluttajan tietoon. Greenpeace rykäisi kuluttajapaineen kattoon kampanjalla, jossa Ken kuulee videohaastattelussa Barbien hakkuumyönteisyydestä. Parin ero oli näyttävä: Mattelin pääkonttorin seinällä liehui banneri, barbiasuinen aktivisti ajoi New Yorkissa pinkillä traktorilla ja Kenin ja Barbien riitelytwiitit levisivät netissä. Kansalaiset lähettivät satoja tuhansia sähköposteja Mattelille ja Barbien Facebook tukkiutui valituksista. Hylkäämisen sijaan alihankkijaa olisi hyvä pakottaa muuttamaan tuotantoa painostuksen ja lakimuutosten avulla, mutta joskus ostajaa painostetaan luopumaan tuhoisasti toimivasta alihankkijasta. Greenpeacen tapauksessa ainakin Mattel ja suuryritys Lego hylkäsivät APP:n, ja järjestö on jatkanut APP:n viherpesun seuraamista. Toinen tapaus oli nestespoil.com-sivusto. Laillisilla brändihäirinnän ja vastamainonnan ideoilla Neste Spoil matki Neste Oil-sivujen ulkoasua ja muutti tekstit uljaan kuuloiseksi öljyteollisuuskritiikiksi. Ärtynyt Neste haastoi Greenpeacen oikeuteen, mutta hävisi ja sai osakseen lisää mediakritiikkiä.

Greenpeace 1 Greenpeace 2Greenpeacen Mattel-kampanja ja Neste Spoil-sivusto

Seuraavaksi…

Blogitekstini ensimmäisessä osiossa olen avannut monipuolisia kulttuurihäirinnän keinoja esimerkkien avulla. Aihe vaatii tutustumista ja sulattelua! Lisään parin päivän sisällä osan 2, joka keskittyy kulttuurihäirintään ja erityisesti vastamainontaan humoristisena, mediakriittisenä opetusaiheena.

Jos kiinnostaa, katso Revend Billyn kotisivuja ja dokumentti What Would Jesus Buy? YouTubesta. Adbustersin kotisivuilta löytyy tietoa mm. lehdestä, vastamainoksista ja Meme Wars -kirjasta. Greenpeacen kampanja ja Ken-video löytyvät internetistä. Suomenkielisenä voi katsoa ainakin Jani Leinosen ja Elissa Erikssonin kotisivut. Häiriköt-kirja esittelee tai haastattelee monia mainitsemistani häiriköistä ja Tuija Lattusen tutkimuksesta voi lukea lyhyesti myös täällä.

Akatemiassa aiheesta ovat kirjoittaneet ihanan ymmärrettävästi mm.

  • Sandlin, J. & J. Milam (2008) ‘Mixing pop culture and politics’: culture jamming and anti-consumption activism as critical public pedagogy. Curriculum inquiry 38 (3): 323–50.
  • Sandlin, J. & J. Callahan (2009) Deviance, dissonance & détournement: culture jammers’ use of emotion in consumer resistance. Journal of consumer culture 9(1), 79-115.
  • Darts, D. (2004) Visual culture jam: art, pedagogy and creative resistance. Studies in Art Education 45(4): 313–327.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *