Kiehtovaa, hauskaa, ristiriitaista, opettavaista… sitä on asua Maputon suurkaupungissa ja matkustaa kehitysmaissa. Kolme blogitekstiäni esittelee faktoja, fiiliksiä ja upeita kuvia Mosambikista. Osa 2 esittelee liikennettä, matkustamista ja säätä sekä toreja, katumyyjiä ja ruokatuotteita.
Liikenne, matkustaminen ja sää
Tässä chapa-minibussissa oli istumatilaa. Poistuakseen rahastajalle (cobrador) on huudettava ”pysäkki!” (paragem) ja maksettava 7 tai 9 meticalin hinta matkan pituudesta riippuen.
Maputossa julkisen liikenteen muodostaa japanista hankitut vanhat bussit, hiace-minibussit ja lava-autot eli machimbombot ja chapat. Myöhään liikkuessa tulisi ottaa virallinen keltavihreä taksi tai sympaattinen chopella-kolmipyörä (taksi on 5-10 euron luokkaa, chopella hieman vähemmän). Upealta siirtomaa-aikaiselta asemalta lähtee huonokuntoisia junia harvoin. Autojen määrä on kasvanut selvästi, sillä tulojen kasvaessa ihmiset haluavat irti ontuvasta julkisen liikenteen järjestelmästä. Hurja liikenne ja ajoittain todella huonokuntoiset väylät tekevät pyöräilystä vaarallista, ja kävelijä saa harvoin tilaa tai kunnioitusta.
Jatkuvalle ihmisvirralle elintärkeitä ovat chapojen aikatauluttomuus ja jatkuvuus (yötä lukuunottamatta), slummi-keskusta-reitit sekä alhainen hinta (aikeet nostaa parinkymmenet sentin hintaa on aiheuttanut kaupungin seisauttavia protesteja). Pysäkkejä ei ole selvästi merkitty, reitiltä saatetaan poiketa ja chapat ovat huonokuntoisia ja kaahaavia, mutta muuten mukavuus riippuu asenteesta, onnesta ja kellonajasta: joskus saa istua, jutella ja kuulla musiikkia rennosti, mutta joskus ruuhka-aikaan pitkän odottelun jälkeen joutuu änkeämään itsensä autoon kyyryyn seisomaan. Viidakon lait eivät anna erityisoikeuksia vauvoille tai vanhukselle.
Onneksi talvipäivät ovat olleet valoisia ja 20–30 asteisia, sade on iskenyt vain pari kertaa ja vain tuullessa ja iltaisin tarvitsee pitkähihaisen. Tropiikin asukkaille sää on jopa viluinen, ja moni tietääkin Suomesta sijainnin ja kylmyyden. Säästä ja merinäkymästä voi nauttia parvekkeella tai betonisella rantafasadilla. Hiekkarannalle pääsee lahden yli Catemben tai Inhacan lautalla tai teitse koillisen Costa do Soliin, mutta bikinit, sukellus ja surffaus onnistuvat vasta kaukaisille aurinkorannoilla, kuten Inhambanen Tofossa. Odotan mielenkiinnolla kesäsäätä, jolloin lämpötila nousee jopa 30–40 asteeseen, sataa enemmän ja turisteja saapuu kaupunkiin.
Catemben rannalla rentoudutaan Maputon siluettia katsellessa. Lahtea rahtilaivoineen ja lauttoineen on kiinnostavaa katsella myös parvekkeelta.
Jopa puolen vuoden viisumin omaavina meidän on matkustettava kuukausittain ulkomaille viisumileimojen perässä. Lentoja menee päivittäin, mutta ne ovat kalliita ja bussilla täällä matkustavat kaikki, jos siihen edes on resursseja. Valtavien etäisyyksien matkaaminen vanhassa bussissa kovaäänisen Marrabenta-musiikin, maniokkisäkkien lomassa istuvien matkustajien ja rajatarkastuksien kera vaatii kärsivällisyyttä, mutta toisaalta antaa kokemuksia: Swazimaan vuorimaiseman jälkeen vuorossa on Ponta de Ouron delfiinirannikko etelärajalla ja Krugerin luonnonpuisto savanneineen Etelä-Afrikassa.
Mistä haluan lisää tietoa? Junaliikenne ja turismi: kuka matkustaa ja minne? Lisäksi haluan haastatella erästä antropologia, jonka ryhmä kartoittaa chapojen reitit GPS:n ja GIS:n avulla ja tutkii työtä kokonaisuutena (suuruusluokka, alue-erot ja ruuhkat, kuskin ja rahastajan roolit ja palkat, poliisin tarkastukset, matkustajien kommunikointi ym.).
Torit, katumyyjät ja ruokatuotteet
Keskustorin valikoiman väriloistoa.
Maputossa iso osa jalostustuotteista tuodaan Etelä-Afrikasta, mutta lihaa, viljaa, vihanneksia ja hedelmiä tuodaan maaseudulta. Kasvisruoan ja juomien hinta on Suomea halvempia, mutta maitotuotteet ja juusto ovat tuplahintaisia. Suuret kaupat sijaitsevat lentokentän lähettyvillä tai parissa ostoskeskuksessa, kuten Maputo Shopping, mutta eniten löytyy minielintarvikekauppoja. Kaikkialla kaupankäynti näkyy myös loputtomina katumyyjinä ja parakkikioskeina, joista löytyy sekaisin kaikkea kasviksista ja hiuslisäkkeistä sampooseen ja adaptereihin, myös käytettynä ja laittomana (arviolta 70 000 kaupunkilaista perheineen elää katumyynnillä).
Markkinoista ja toreista nautin. Sokkeloisella Mercado do Povolla paikalliset tilaavat esim. gasellia tai juuri teurastettua kanaa kaljan kera. Iso osa kaupunkilaisista on ulkonäöltään uhkeita, mutta vyötäröt paljastavat myös lihan, pähkinä-kookos-kastikkeiden, pikaruoan ja 2M-kaljan maistuvan. Onneksi tuttu naiskokki soveltaa kala-kasvisruokailijalle virne huulilla parin euron kasvisaterian ja Mercado Centralilla pää menee pyörälle kasvisten, hedelmien, pähkinöiden, yrttien ja mausteiden määrästä. Kalaa syövän kannattaa ruokailla itärannan Mercado do Peixellä, jossa itse valitaan Mosambikin rikkaista merivesistä pyydettyä kalaa ja mereneläviä ravintolassa valmistettavaksi. Kiinnostava kansallinen ruokalaji on myös jättikatkarapu-maniokinlehti-kookoskastike Mathapa ja tiivistä mannapuuroa muistuttava lisuke Xima. Onneksi Maputosta löytyy myös viiniä, Savanna-siideriä ja Pastelaria-kahviloita leivoksineen. Ruokakulttuurista lisää täällä.
Vas. Kalamarkkinoilla työnjako oli sukupuolittunut niin, että miehet myivät arvokkaampia kaloja ja naiset simpukoita. Oik. Kuvassa harvinaisen rauhallinen Mercado do Povo eli kansan tori on ulkonäöltään karu, mutta tunnelmaltaan viihdyttävä.
Kadulla ihmiset ostavat myyjiltä uusia ja luultavasti länsimaisia käytettyjä vaatteita (vaatteiden matkasta voi lukea Natura-artikkelistani). Taustalla nauraa valtavan Mcel-liittymämainoksen tyttö.
Lähteet kokosin osan 3 loppuun. Blogisarjani viimeissä osassa esittelen Mosambikin ja Maputon kehityshaasteita köyhyyden tuomista ongelmista puutteelliseen jätteenkeruujärjestelmään.